HANDUT IRTI VENEZUELASTA

VENEZUELAN BOLIVAARINEN PROSESSI, DEMOKRATIA JA SOSIALISMI


Kanadalainen sosialisti Jeffery R. Webber haastatteli 5.9.2008 venezuelalaista Oscar Gonzálezia, joka toimii PSUV:in Sosiaaliset liikkeet kansanvallan puolesta –järjestön koordinaattorina. Hän on myös puolueen sosialististen pataljoonien kenttätason edustaja.

JRW: Kuinka sinusta tuli tämän järjestön poliittinen aktivisti?

OG: Minä vastasin meidän comandantemme Hugo Chávezin Fríasin kutsuun huhtikuussa 2006. Me aloimme rakentaa ruohonjuuritasolta uutta puoluetta – Venezuelan yhdistynyttä sosialistista puoluetta (PSUV). Monenlaiset aktivistit ryhtyivät organisoimaan kansaa yhteisöissä ja järjestivät kokouksia sekä perustivat periaatteessa sosialistisen puolueen ruohonjuuritason. Tämä perusta löytyi sosialistisista pataljoonista. Kullakin köyhällä kaupunginosalla on niitä lukuisia. Niissä kussakin on keskimäärin 300 jäsentä, jotka kokoontuvat säännöllisesti viikoittain. Pataljoonat valitsevat keskuudestaan oman komitean, joka koostuu puheenjohtajasta, poliittisen työn ohjaajasta ja propagandavastaavasta sekä alueellisesta puolustuksesta vastaavasta henkilöstä. Ne ovat PSUV:n perussoluja.

JRW: Voisitko kuvailla bolivaarisen prosessin kehittymistä v. 1998? Kuinka prosessi on radikalisoitunut vuosien varrella?

OG: Tämä prosessi ei alkanut v. 1998, vaan jo 27.2.1989 tapahtuneen Caracazon (1) myötä. Tuolloin kansa hyökkäsi kaduille aikaisemman presidentin Carlos Andres Pérezin harjoittaman politiikan vuoksi. 4. tasavallan barbaarinen ja militaarinen hallitus sorti kansaa. Tämän vuoksi comandante Chávez perusti Bolivaarinen Vallankumouksellinen liike 200 –nimisen järjestön, joka vannoi valan. MRB 200:n perustajat olivat päättäneet pelastaa Simon Bolivarin, Simon Rodriguezin ja Ezequiel Zamoran vallankumoukselliset ajatukset (2). He yrittivät vallankaappausta 4.2.1992 Hugo Chávezin johdolla. Tämä yritti kaapata vallan ja palauttaa sen kansalle, mutta joutui vankilaan sen epäonnistuttua. Kaikesta huolimatta kansa alkoi nähdä toivon sarastavan. Tämä toivo aineellistui Chávezin voitettua v. 1998 presidentinvaalit.

Tällä hetkellä on havaittavissa radikaalia vastakkainasettelua. Ei ainoastaan Chávezia tukevalla puolella vaan sitä ilmenee myös vastakkaisella puolella, niiden ihmisten keskuudessa, joilla on taloudellista valtaa ja jotka tuntevat sen supistuvan, koska tämä hallitus on pyrkinyt tarjoamaan valtaa köyhille. Mutta tämä ei ole Chávezin syytä, koska kysymys on luokkataistelusta. Kuten tiedät, tämä on ikuinen taistelu, joka on kohdattava.

JRW: Mitkä ovat olleet sinun kannaltasi tärkeimmät menestykset näinä vuosina?

OG: Chávezin vallankumouksellisen hallituksen tärkeimmät menestykset ovat olleet erilaiset sosiaaliset kampanjat (Misións). Koulutuskampanjoilla on saavutettu lähes 100 % luku- ja kirjoitustaito kansallisella tasolla. Misión Sucren ja Ríon avulla on saatu mukaan ihmisiä, jotka olivat totaalisesti syrjäytetty keski- ja korkeamman asteen koulutuksesta. Misión Barrios on tuonut lääkäripalvelut slummeihin. Misión Milagron myötä näkövammaiset ovat saaneet ilmaisia silmäleikkauksia. Mielestäni kaikki kampanjat ovat voimistaneet Chávezin bolivaarista hallitusta.

JRW: Mitkä ovat tällä hetkellä suurimmat heikkoudet, jotka teidän on voitettava?

OG: Minä arvelen heikkouksien olevan sisäisiä. Me elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa. Me olemme kapitalisteja. Ollessamme nuoria he istuttivat päihimme kapitalismin mikrosirun. Esimerkiksi, kun ostat lapsellesi villapusakan, et sano: ”Ota tämä villapaita, se on kylmiä ilmoja varten”, vaan sanot: ”Ota tämä villapaita, se on sinun”. Ja näin sinä istutat sen mikrosirun. Tämä tekee hyvin vaikeaksi sosialismin esittelemisen vaihtoehtona tai sisäistää itseämme sosialismiin. Todisteena tästä on se, että hävisimme kansanäänestyksen uudesta perustuslaista joulukuussa 2007.

Joten ajattelen, että olennaisin heikkoutemme on ideologinen. Meidän on vahvistettava itseämme tässä puolessa, jotta kansa todella oivaltaisi, mitä sosialismi on ja mitä hyötyä se heille toisi.

Tämä ei tarkoita sitä, että sinulta otetaan lapset pois tai että sinulta viedään asunto, kuten Venezuelan oikeisto-oppositio pelottelee kansaa. Tämä hallitus on vain hallitus, joka nimennyt omistajiksi ne ihmiset, jotka elävät kunnallisissa kiinteistöissä. Ajatus siitä, että viemme ihmisten asunnot, on hyvin turhauttava. Täyttä valetta. Niinpä minä arvelen suurimman heikkoutemme olevan ideologinen ja meidän on voitettava se.

JRW: Mitä sinun kannaltasi merkitsee 21. vuosisadan sosialismi ja mitä se merkitsee PSUV:n kannalta?

OG: 21.vuosisadan sosialismi on sosialismia, jota me rakennamme. Me olemme vastikään aloittaneet sen rakentamisen. 100 vuotta kuluu vikkelään ja saattaa olla, ettemme saavuta vielä silloinkaan sosialismia. Mutta me aloitamme sen perustamisen ruohonjuuritasolla. 21. vuosisadan sosialismi on sitä, jota me tahdomme. Se on sitä, jonka kaikki bolivaarisen vallankumouksen kannattajat ja sosialistit toivovat ilmaantuvan tulevaisuudessa.

JRW: Mikä on demokratian ja tämäntyyppisen sosialismin välinen suhde? Tarkoittaako se demokratian syvenemistä? Jos näin on, niin millä tavoin?

OG: Näin on. Sosialistinen demokratia, jota me esittelemme, on osallistuvaa demokratiaa – ei edustuksellista demokratiaa. Kapitalistinen demokratia on poikkeuksetta edustuksellista. Ihmiset valitsevat sinut edustamaan itseään. Me sen sijaan tahdomme suoda valtaa kansalle, yhteisöneuvostoille ja kommuuneille niin, että kansa todella voi harjoittaa vallankäyttöä. Onko mikään demokraattisempaa kuin tämä? Se on mahdotonta!

JRW: Kuinka uuden puolueen muodostaminen on sujunut? Onko se ollut menestyksellistä? Mitkä ovat PSUVin (3) vahvuudet ja heikkoudet?

OG: Selvästikin se on ollut menestys, koska ei olemassa toista puoluetta, jolla olisi ollut syntyessään 5,7 miljoonaa jäsentä. Lukuun ottamatta tätä puolue on sallinut rivikansalaisten osallistua moniin rakenteisiin, jotka olivat yhä 4. tasavallan ihmisten käsissä. (4)

Kaikista puolueen laatimista säädöksistä keskustellaan sosialististen pataljoonien kokouksissa. PSUVin heikkoudet ovat ideologisia. Sen vahvuutena ovat ne asiat, jotka suovat tämän vallankumouksen menestymisen.

JRW: Minkälaisen Venezuelan puolesta sinä taistelet? Minkä tyyppistä Venezuelaa haluat rakentaa?

Minä haluan Venezuelan, me haluamme Venezuelan, jossa kaikki ihmisolennon tarpeet täytetään. Jossa, kuten Bolívar totesi, vallitsee onnellisuuden korkein mahdollinen taso. Tuo tarkoittaa, ettei ole puutetta asunnosta, ravinnosta, terveydenhuollosta ja mielekkäästä työstä. Ja vieläkin enemmän. Minä haluan mennä vieläkin pidemmälle. Me haluamme Venezuelan, jossa sinulla on syntyessäsi unelma… Jos haaveilet tulevasi taiteilijaksi, kuvanveistäjäksi tai muusikoksi, et päädy kuitenkaan insinööriksi siksi, että sinulla ei ole varaa elättää itseäsi haaveammatissasi… Me haluamme Venezuelan, jossa unelmat muuttuvat todellisuudeksi ja jossa ihmiset elävät tyytyväisinä ja unelmansa saavuttaneina.

Lähde: Jeffery R. Webber / MRZine –verkkojulkaisu 12.9.2008 / www.venezuelanalysis.com

Suomennos ja selitykset: Matti Laitinen

Selitykset

1) Vallankumouksen alkuperä juontaa v. 1989, jolloin Venezuelan kansa nousi kapinaan peruselintarvikkeiden ja –palveluiden hinnankorotuksia vastaan. Kapina johti satojen ihmisten kuolemaan poliisin ja armeijan käsissä sekä sotatilan julistamiseen. Laskuvarjojoukkojen everstiluutnantti Hugo Chávez perusti tuolloin Bolivaarisen vallankumousliikkeen (MRB 200) armeijan upseerien keskuuteen. Nämä upseerit eivät hyväksyneet armeijan käyttämistä kansaa vastaan eivätkä maan huippupoliitikkojen ja sotilaiden korruptoituneisuutta.

2) Järjestöllistä tukea MRB 200 sai Kansalliselta bolivaariselta rintamalta (edistykselliset upseerit), Punalipulta (PBR), Vallankumoukselliselta nuorisoliitolta (UJR), Kansallisdemokraattiselta liikkeeltä (MPD), PRV/Tercer Caminolta ja vasemmistososialistiselta La Causa Radical -puolueelta. Kansainvälisesti sitä tukivat kolumbialaiset sissiliikkeet ELN ja FARC sekä Argentiinassa komentaja Raúl de Sagastizabal (ML).

3) PSUV:n varapuheenjohtajan Alberto Müllerin käsityksen mukaan puolueelle asettuu tässä vaiheessa kolme tärkeää tehtävää sen kamppaillessa Venezuelassa sosialismin puolesta:
· levittää sosialismin ideaa
· muodostaa puolueelle kaaderisto ja puolueen johtama hallitus
· mobilisoida yhteiskunta

PSUVin POLITBYROO: Hugo Chávez (pj), Alberto Müller Rojas, Adán Chávez, Aristobulo Isturiz, Ali Rodriguez Araque, Maria Cristina Iglesias, Diosdado Cabello, Ramon Rodriguez Chacin ja Erika del Valle Farias.
PSUV on väline, jonka avulla bolivaarisen vallankumousprojektin tavoitteet, muodot ja menetelmät toteutetaan. Se on luonteeltaan joukkopuolue. Puolue valitsi 8.3.2008 itselleen puoluejohdon ja omat johtoelimensä.

4) Chavistat tarkoittavat 4. tasavallalla vuosia 1958–98, jolloin valtaa Venezuelassa pitivät käsissään taantumukselliset sosialidemokraattinen AD-puolue ja kristillis-sosiaalinen puolue (Copei).

Valkoisten eurooppalaisten perillisten etninen vähemmistö eli "mantuanot" piti ennen Chávezia hallussaan taloudellista ja poliittista valtaa Venezuelassa. He olivat hyvin koulutettuja ja englanninkielen taitoisia. Ulkomaiset investoijat neuvottelivat heidän kanssaan. Heidän hallussaan olivat perinteisesti kaupankäynti, öljyteollisuus, parlamentti, tiedotusvälineet, maan armeija ja hallinto. Venezuela on jenkeille kolmanneksi tärkein öljyntoimittajamaa. Se kenen hallinnassa on öljyteollisuus, sille kuuluu myös valta maassa. Eliitin osuus väestöstä oli n. 20 %. Chávezin kaudella heidän itseoikeutettu asemansa on kyseenalaistettu täysin.